Melly couldn't say boo to a goose.
Margaret MitchellI can't go all my life waiting to catch you between husbands.
Margaret MitchellIn the dull twilight of the winter afternoon she came to the end of a long road which had begun the night Atlanta fell. She had set her feet upon that road a spoiled, selfish and untried girl, full of youth, warm of emotion, easily bewildered by life. Now, at the end of the road, there was nothing left of that girl. Hunger and hard labor, fear and constant strain, the terrors of war and the terrors of Reconstruction had taken away all warmth and youth and softness. About the core of her being, a shell of hardness had formed and, little by little, layer by layer, the shell had thickened during the endless months.
Margaret MitchellMots clés gone-with-the-wind margaret-mitchell gone-with-the-wind-quotes margaret-mitchell-quote
Vaikk' oot kallis, armahin, mulle, kunnia kuitenkin kalliimpi on.' Se on varsin sattuvasti sanottu, eikö olekin? Ainakin paremmin kuin mitä pystyisin itse keksimään tällä hetkellä. Sillä minä rakastan sinua, Scarlett, huolimatta siitä, mitä sanoin sinulle sinä iltana vain kuukausi sitten porraspylväikössä istuessamme."
Rhettin venyttävä ääni oli hyväilevä, ja hänen kätensä, lämpimät, voimakkaat kädet, liukuivat ylös pitkin Scarlettin paljaita käsivarsia. "Rakastan sinua siksi, että olemme niin samanlaiset, luopioita molemmat ja itsekkäitä heittiöitä. Me emme kumpikaan välitä vähääkään siitä, vaikka koko maailma syöksyisi hornan kitaan, kunhan oma olomme vain on turvattu ja mukava.
Levätessään siinä pää painettuna Mammyn rintaa vasten Scarlett hätkähti näitä kahta sanaa: raskas taakka. Nämä samat sanat olivat surisseet hänen aivoissaan yhtä mittaa koko iltapäivän. Nyt hän muisti koko laulun, ja se painoi hänen mielensä yhä murheellisemmaksi.
Vielä muutaman päivän kun jaksamme taakkaa kantaa / tuosta viis vaikk'ei koskaan se kevenisikään! / Vielä muutaman päivän kun astumme maantien santaa -
"Tuosta viis vaikk'ei koskaan se kevenisikään", sanat toistuivat hänen väsyneessä mielessään. Eikö hänen kuormansa milloinkaan keventyisi? Eikö kotiin Taraan tuleminen merkinnytkään suloista helpotusta, vaan yhä uusia taakkoja kannettavaksi?
Notkolle painunut sohva, jolla he istuivat, suuri, korkea kirjoituspöytä ja äidin hauras, leikkauksilla koristettu tuoli sen edessä, hylly, jonka lokerot olivat vielä täynnä hänen hienolla käsialallaan kirjoitettuja papereita, kulunut matto - kaikki, kaikki oli samanlaista kuin ennen, vain Ellen puuttui, Ellen ja hänen vieno sitruunan ja rautayrtin tuoksunsa ja vinojen silmiensä hellä katse. Scarlett tunsi tuskan vihlaisevan sydäntään, niinkuin syvän haavan turruttamat hermot olisivat alkaneet jälleen elää. Hän ei saanut antaa niiden herätä nyt. Hänellä oli edessään koko loput elämäänsä, jolloin niitä saisi kivistää, mutta ei nyt!
Margaret MitchellHän näki kaiken edessään uusin silmin. Hän oli jättänyt tyttövuotensa taakseen jonnekin sen pitkän matkan varteen, jonka hän oli taivaltanut Taraan. Hän ei ollut enää taipuisaa savea, johon jokainen uusi kokemus painoi jälkensä. Savi oli kovettunut jonakin tuon mittaamattoman päivän hetkenä, jota oli kestänyt tuhannen vuotta. Tänä iltana häntä viimeisen kerran hoivattiin kuin lasta. Nyt hän oli nainen, ja nuoruus oli jäänyt hänen taakseen.
Ei, hän ei voinut eikä tahtonut etsiä turvaa Ellenin eikä Geraldin sukulaisten luota. O'Harat eivät voineet elää armopaloista. O'Harat pitivät itse huolen omistaan. Hänen taakkansa oli hänen omansa ja hänen hartiansa olivat kyllin voimakkaat kantamaan sen. Hämmästymättä hän totesi, katsellen alas korkeuksistaan, että hänen hartiansa jaksaisivat nyt kantaa mitä tahansa, kun ne kerran olivat kantaneet pahimman, mitä hänelle saattoi tapahtua.
No", sanoi Mummo katsoen häntä tutkivasti kasvoihin, "mikä Tarassa on hullusti? Mitä sinä salailet?"
Scarlett katsoi teräviin vanhoihin silmiin ja näki, että hän voisi kertoa totuuden kyynelittä. Ei kukaan voinut itkeä Fointainen Mummon seurassa ilman hänen nimenomaista lupaansa.
"Äiti on kuollut", sanoi Scarlett soinnuttomasti.
Hänen käsivarrellaan olevan käden ote tiukkeni, kunnes se nipisti, ja keltaisten silmien ryppyiset luomet värähtivät.
"Jenkitkö hänet tappoivat?"
"Hän kuoli lavantautiin. Kuoli - päivää ennenkuin minä tulin kotiin."
"Älä ajattele sitä", sanoi Mummo ankarasti, ja Scarlett näki hänen nielaisevan. "Entä isäsi?"
"Isä - isä ei ole entisellään."
"Mitä tarkoita? Anna kuulua. Onko hän sairas?"
"Järkytys - hän on niin kummallinen - hän ei ole -"
"Älä käytä minulle puhuessasi sellaisia sanontoja kuin että hän ei ole entisellään. Tarkoitatko, että hän on mennyt sekaisin päästään?"
Oli helpottavaa kuulla totuus noin peittelemättömänä. Miten kiltti Mummo Fontaine olikaan, kun ei osoittanut sellaista myötätuntoa, joka olisi pannut itkemään.
Tuijottaessaan Williin hämärässä hallissa Ashley mietti, ettei hän kenessäkään ollut kohdannut sen veroista sankaruutta kuin Scarlett O'Harassa, joka läksi valloittamaan maailmaa äitinsä samettisissa ikkunaverhoissa ja kukon pyrstösulka hatussaan.
Margaret MitchellIf he's forgotten me, I'll make him remember me. I'll make him want me again.
Margaret Mitchell« ; premier précédent
Page 14 de 25.
suivant dernier » ;
Data privacy
Imprint
Contact
Diese Website verwendet Cookies, um Ihnen die bestmögliche Funktionalität bieten zu können.